Moikka taas :)
tällä kertaa haluaisin kirjoitella asiasta, joka aikoinaan huolestutti minua, joten uskon sen huolestuttavan muitakin. Elikkäs miten suolistosairaus ja parisuhde oikein yhdistetään. Miten ja missä vaiheessa kumppanille kerrotaan omasta sairaudesta, ja miten ihmeessä se yhdistetään yhteiseen arkeen.
Itse pelkäsin, ettei kukaan haluaisi seurustella koliittipotilaan kanssa vaan kokisi minut jotenkin ällöttäväksi tai pitäisi minua suurena riesana. Ajattelin, että miksi kukaan jatkaisi seurustelua minun kanssani, kun maailmasta löytyy huomattavasti vähemmän vaivaa ja huolenpitoa vaativiakin vaihtoehtoja. Noh, täytyy myöntää, että olin ehkä heittäytynyt vähän turhankin dramaattiseen marttyyrin rooliin, sillä tällä hetkellä olen ollut hieman alle vuoden parisuhteessa ihanan ja höpsön poikaystäväni kanssa. :)
Vähän sitten meidän tarinasta. Minä ja poikaystävämme tapasimme netissä ja viestittelimme jonkin aikaa. Kun alkoi olla aika tavata kasvotusten (siis muutaman viikon keskustelun jälkeen), päätin pitkän harkinnan jälkeen tehdä rohkean siirron, ja kertoa sairaudestani. Mielestäni tuntui oikealta kertoa asiasta välittömästi, sillä olisi huomattavasti inhottavampaa kiintyä toiseen kunnolla ja tulla sitten jätetyksi kuin saada pakit heti kättelyssä. Tämän lisäksi minulla taisi aina olla salainen mielipide siitä, että parisuhteessa toinen on yksinkertaisesti hyväksyttävä vikoineen päivineen tai muuten suhteesta ei tule mitään (vaikka olinkin heittäynyt marttyyriksi ;) ) poikaystäväni mielipide oli samassa linjassa tuossa hyväksymisasiassa, sillä hänen kommenttinsa koko IBD-pommiin oli: "noh, kaikillahan niitä omia ongelmiaan on." :D treffeillehän siitä sitten mentiin, ja loppu onkin historiaa.
Rehellisesti sanottuna suhteen alussa, noin kahden kuukauden tapailun jälkeen huomasin ärtymystä poikaystäväni puolelta, kun todellisuus alkoikin valjeta. Minusta tuntuu, ettei kultani oikein tiennyt, mihin oli aluksi ryhtymässä, ja järkyttyi sitten hieman, kun tajusikin kyseessä olevan jatkuva prosessi. Flunssat ja mahakivut kuuluivat kuvaan - niin myös tietyt rajoitteet illanvietoissa. Itsekin vähän turhauduin, ja menin hurjana sanomaan, että tällaista tämä minun kanssa on, ota tai jätä, ymmärrän jos ei kiinnosta. :'D eihän se poitsu siitä mihinkään lähtenyt, ja voin nyt itsekin myöntää olleeni turhankin jyrkkä. Olisi pitänyt antaa toisen totutella rauhassa, sillä onhan tämä rankkaa hänellekin. Luulen, että totuttelin silloin vasta itsekin, ja olin siksi niin äkkipikainen.
Nykyään ihana poikaystäväni on jo täysin tottunut arkielämään äksyilevän masuni kanssa. Hän jo pitää minut ruodussa, kun tautiini ärsyyntyneenä meinaan kiusata suolistoani esimerkiksi ryyppäämisellä. Poikaystäväni ymmärtää, jos en aina voi osallistua kaikkeen vaan haluan jäädä kotiin lepäämään tai potemaan mahakipujani rauhassa. Hän toimii myös varsinaisena lääkepoliisina, kun peräsuppojen tai -ruiskeiden laittaminen ei aina houkuta (mielestäni ymmärrettävistä syistä), ja haluaisin lintsata niiden laittamisesta. Poikaystäväni on erittäin motivoitunut saamaan minut remissioon, eikä siksi anna minun lipsua, vaikka itse olisinkin luopunut toivosta. Siinä on kyllä uskollinen ja luotettava tyyppi! :) <3
Eli siis sinkuille voin sanoa, että romanssit eivät ole mitenkään mahdottomia tämän taudin kanssa. Kannattaa olla rehellinen ja sinut oman sairautensa kanssa niin (kliseistä kyllä) oikea sekä sinun arvoisesi tyyppi kyllä rakentaa kanssasi hienon parisuhteen. Ja parisuhteessa oleville toivon kaikkea hyvää, toivottavasti teidänkin kumppaninne ovat kannustavia! Muistuttaisin myös näin omasta kokemuksesta, että toisellekin tulee suoda aikaa sulatella tätä koko kuviota, sillä eihän tätä suolisto-ongelmaa meille sairaillekaan ollut helppoa aluksi sisäistää. :)
Mukavaa joulunodotusta kaikille!
- Minnie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti